Se tunne, kun tuntee olevansa saksalainen

Otsikko kuvaa hyvin mun ajatuksia. Tuntuu, että mä en enää osaa elää Suomessa ja että Saksa olisi mun kotimaa. Mulla on kaikki niin hyvin täällä, oon mun elämään sataprosenttisen tyytyväinen, tää on elämää, jollaisesta mä oon aina haaveillut. Suomessa on perhe ja ystävät, ja kyllä mulla on ikäväkin ja kyllä mä Suomesta tykkään, mutta se ei tunnu enää omalta asua siellä. Mä rakastan mun elämää Saksassa, mun kavereita ja korisjoukkuetta, perhettä ja sukulaisia, koulukavereita ja opettajia, harrastuksia, terveydenhuoltoa, kulkemisen helppoutta, Kölniä, juhlimista, ilmastoa, kaikkia mahdollisuuksia joita Suomesta ei löydy, saksalaisia, ruokaa, saksan kieltä, musiikkia, muita vaihtareita, YFUa, sitä että kouluun pääsee helposti ja nopeasti polkupyörällä, luontoa, tapahtumia... Lista on loputon. Mä haluasisin asua sekä Suomessa että Saksassa. Mulla ei ole enää ongelmia saksan kielen kanssa, ja tänä aamuna tajusin, että osaan kuulemalla päätellä mikä artikkeli (der/die/das) sanoilla on. Mulla on vielä aikaa melkein puoli vuotta täällä, mutta se tuntuu niin lyhyeltä ja on niin paljon suunnitelmia loppuajalle. Aion ainakin jossain vaiheessa muuttaa Saksaan, tiiän sen jo varmasti! :) Se on niin kummallista, kun ennen vaihtovuotta aikaa Saksassa enemmän ajattelin sitä tunnetta, kun on takaisin Suomessa ja kuinka hienoa se sitten on. Nyt en odota sitä enää samalla tavalla ja pelottaakin, että mitä sitten tulee tapahtumaan jos en enää sopeudukaan sinne... Mä vaan haluaisin, että aika pysähtyisi!